sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Erään skitin tarina

Aloitetaan tällä, koska tiedän, että joku kuitenkin jossain vaiheessa kysyy, onko se katsottavissa jossain:



... Ja sitten voimmekin siirtyä 20.5. aloittamaani nälkävuoden mittaiseen tekstiseinään, jossa käyn läpi EuroCosplay-skittini historian ja avaan sen taustoja. Jos tyhmät kuvatekstit ja intohimoinen avautuminen esityksen tekemisestä kiinnostavat, jatka toki lukemista. Jos ne taas eivät kiinnosta, voit katsoa yllä olevan videon vielä toisenkin kerran. Jos sekään ei kiinnosta, en ymmärrä, mitä edes teet blogissani.

Idea

Löysin The Last Storyn ja sen hahmodesignit syksyllä 2013 ja iskin ensin silmäni Sir Theriuksen ritarillisen valkoiseen haarniskaan ja geneerisen ylvääseen ulkomuotoon. Yurickin design vaikutti kivalta sekin, mutta leijailin jossain mystisessä suuruudenhulluuden myrskypilvessä ja olin vakuuttunut, että Theriuksen panssarikokoelman askarteleminen olisi paras tapa tehdä säkenöivä comeback kisalavoille.

Vasemmalla Therius, oikealla mun pieni höpönassuni.

Koska en omista Wiitä, katsoin pelin playthroughn YouTubesta (vilpittömät pahoitteluni kaikille, joille raportoin reaaliaikaisesti katselukokemuksestani; mulla oli aika paljon tunteita), ja rakastuin samalla palavasti Yurickiin. Pääasiassa ehkä siksi, että sydämessäni on aina tilaa pienille ahdistuneille mulkvisteille, joilla on isätraumoja, mutta jotka oikeasti ovat Hyviä Tyyppejä. (Sain muuten lopulta Wiin lainaksi, ja olen kovasti yrittänyt pelata The Last Storya läpi. Olen vain jo lähtökohtaisestikin niin käsittämättömän huono pelaamaan yhtään mitään, että se on osoittautunut hieman haastavaksi.)

Yurickin design paljastui lähemmällä tarkastelulla älyttömän haastavaksi toteuttaa, joten viskasin Theriuksen EHKÄ-kansioon, ja päätin paneutua pienen kalpean maagin askartelemiseen.


Suunnitelma ja musiikki

Aloitin EC-valmistautumiseni vähän takaperoisesti, sillä vaikka suunnittelinkin puvun toteutustapoja ajatustasolla, ryhdyin ensin työstämään skittiäni. Suhtaudun käsittääkseni aika realistisesti omaan osaamiseeni ja erityistaitoihini ja tiedän, että esiintyminen on vahva puoleni siinä, missä pukujen tekemisessä olen ehkä jossain vähän keskitason yläpuolella. Halusin siis ehdottomasti käyttää vahvuuksiani hyödyksi ja tehdä mahdollisimman näyttävän skitin, jota kehtaisin katsoa kisan jälkeenkin.

Osaan myös piirtää. Yksi ensimmäisistä lavasuunnitelmistani tammi-/helmikuulta

Ensimmäisen suunnitteluviikkoni aikana kirjoitin ainakin viisi erilaista versiota skittini perusideasta (koiran kanssa lenkkeileminen on parasta aikaa ajatustyölle), joka silloin oli vielä hyvin kaukana siitä, mitä lavalla lopulta nähtiin. Tiesin, mitä tarinallisia elementtejä halusin esityksessäni käyttää, mutta se, miten niitä käyttäisin, haki vielä muotoaan.

Ajatus symbolisesta Ahdistuksen Arkusta syntyi luultavasti seurauksena siitä, että ymmärsin haluavani käyttää islantilaisen muusikkomultitalentin, Ólafur Arnaldsin, kappaletta This Place Was a Shelter jossain muodossa jossain esitykseni osassa. Kappale on uskomattoman voimakas, enkä voi katsoa sen musiikkivideota itkemättä kuin pieni lapsi. Kappaleessa kuuluu menetys ja luopuminen, ja se oli lopulta Se Juttu, joka ohjasi esitykseni tarinaa oikeaan suuntaan.


Ajatuksen ja musiikin jalostaminen

En enää muista, kuinka monta variaatiota arkun ja muistoesineiden ympärille rakennetusta esityksestä päädyin kirjoittamaan, mutta jossain vaiheessa tunsin olevani jumissa, enkä osannut rakentaa draaman kaarta sellaiseksi kuin olisin halunnut. Onneksi ihkuparhaat tanskalaiset Samie ja Yoshu saapuivat Suomeen Desucon Frostbiteen, ja koska arvostan Samien kykyä kirjoittaa mielttömän dynaamisia ja viihdyttäviä cosplay-esityksiä, istutin hänet keskellä yötä läppärini ääreen, soitin hänelle This Place Was a Shelterin, kerroin skittini perusajatuksen, ja anelin kritiikkiä.

Keskustelimme ideoistani pitkälle aamuyöhön, ja Samie antoi lukuisia vinkkejä, joiden avulla sain ajatukseni taas oikeille raiteille ja esitykseni tarinan rullaamaan. Samie totesi myös, että kappaleeni olisi yksinään aivan liian pitkä ja monotoninen, mutta olin vielä tuossa vaiheessa toista mieltä ja väitin lujaa, että saisin sen kyllä toimimaan.

Frostbiten jälkeen päätin kuitenkin käydä muun Arnaldsin tuotannon läpi ja (varsin yllätyksettömästi) löysinkin herran kappaleiden joukosta paljon muitakin mestariteoksia, joita halusin käyttää. Brotsjór ja Til Enda puhuttelivat toivottomuudellaan ja melankoliallaan, ja This Place Is a Shelter on niin suora vastapari alkuperäiselle kappalevalinnalleni, ja pelkkä ajatus sen miksaamisesta This Place Was a Shelterin peilikuvaksi/käännekohdaksi aiheutti tunteita, joita voisi kuvailla vain epäsoveliailla seksuaalisilla metaforilla.

Työnimi paras nimi

Kappaleet miksattiin yhteen raa'an tarinaluonnokseni pohjalta (kiitti, iskä ♥) ja editointivaiheessa keskustelin isäni kanssa tarinastani ja sen yksityiskohdista. Isäni, jonka maagisesta luovuudesta ja nerokkuudesta voisin kirjoittaa esimerkiksi kirjan, nosti esiin hienoja pointteja, joista iso osa päätyi lopulliseen käsikirjoitukseeni. Tiesin esimerkiksi, että haluaisin lavalla ja taustavideolla tapahtuvien asioiden linkittyvän toisiinsa miekan ja kaulakorun kautta, mutta isäni ehdotti, että käyttäisin myös muita, huomaamattomampia eleitä (joita kukaan ei varmasti edes huomannut, mutta joita olivat ainakin tapa, jolla lavalla pyyhkäisin tukkaa korvani taakse samalla, kun taustavideolla äiti oli sen tehnyt). Parasta isäni kanssa brainstormaamisessa on se, että aivomme toimivat hyvin samalla tavalla, eikä isäni tarvitse selitellä tai laajentaa ideoitaan sen kummemmin; osaan poimia ideoista kaiken oleellisen ja jalostaa niitä itse edelleen.

Palaveerasin esitykseni kulusta myös Miron (miksei sulla ole mitään fiiniä nettipresenssiä; en mä sun Instagramiakaan kehtaa linkata) kanssa, joka oli aivan korvaamaton apu lavan käyttöä ja muutamia esitykseni aukkoja koskevissa asioissa. En ole tehnyt teatteria niin pitkään aikaan, että yksinkertaisimmatkin perusasiat tuppaavat toisinaan unohtumaan, ja Miron kanssa jutteleminen oli paras juttu ever.

 
Niin, se taustavideo

Minulle oli alusta asti selvää, että haluaisin käyttää esityksessäni taustavideota. Tiedostin sen mahdolliset haittapuolet, ja yritinkin sitä suunnitellessani pitää jatkuvasti mielessäni sen, että myös lavalla pitäisi tapahtua jotain, eikä koko esitys saisi olla vain kolmiminuuttisen lyhytelokuvan ensi-ilta.

Orvoksi jääneen Yurickin tarinaa raapaistaan vain pintapuolisesti itse pelissä, joten annoin vanhana fanficcaajana itselleni luvan pureutua herran historiaan vähän syvemmin, ja rakentaa esitykseni tämän fiktiivisen, mutta silti pelin tarinalle uskollisen kertomuksen pohjalta. (Voisin liittää tähän kuvan muistikirjastani, johon ihan oikeasti kirjoitin kymmenen sivua Yurickin tarinaa proosamuodossa, mutta en taida kehdata.)

Merkittävin Yurickin tarinaan liittyvä yksityiskohta koko pelissä.

Yurick on hyvin pidättyväinen ja sulkeutunut hahmo, joka joutuu pelissä kohtaamaan menneisyytensä ja on sen tehtyään vähän eheämpi ihminen. Käänne on kiehtova ja siksi halusin esittää sen myös lavalla. Koska en halunnut käyttää esityksessäni puhetta, oli takaumista koostuva video oikeastaan ainoa tapa saada Yurickin tarina kerrottua niin, että se, mitä tein lavalla olisi missään määrin ymmärrettävää.

Toistan itseäni, mutta kaiken muun hyvän lisäksi tiesin heti, kenet haluaisin videolleni esittämään Yurickia lapsena. Vanhempieni kummilapsi Elli on upea tyyppi, ja vaikuttaa mm. Lahden nuorisoteatterissa, joten tiesin voivani luottaa hänen esiintyjänlahjoihinsa. Jännäsin kyllä pitkään, suostuisiko ja ehtisikö Elli mukaan, mutta kaikki järjestyi parhain päin, ja Elli ryhtyi miniminäkseni.

Castasin itseni käytännön syistä Yurickin äidiksi (koska pitäähän sitä nyt lapsessa olla aikuisena jotain samaa näköä kuin vanhemmissaan, eiksje?), ja Yurickin isää päätyi lopulta esittämään oma pieni veljeni (kts. esim. New Deadline, jolta tulee uusi levy myöhemmin tänä vuonna, vink vink). Pidä se perheessä, vai miten se meni?

Traaginen perhe (mekko on muuten parhaan ystäväni Wanhain mekko ja minulle n. 20 cm liian pitkä; sen kanssa oli kiva juosta metsässä).


Kuvaajaksi nakitettiin Ellin isoveli Topi, yleisen järjestjän/tuottajan/cateringin/kuvausassistentin/kaiken muun virkaa toimitti ihana ja paras isäni, ja puvustusassarinani toimi armas äitini, joka soitteli minulle milloin miltäkin kirpputorilta, että nyt täällä ois tämmöset mustat housut, oisko nää hyvä. Aijoo, ja mummoni ompeli lopulta pikku-Yurickille paidan, koska olin itse koko toukokuun jumissa toisella paikkakunnalla, enkä olisi ehtinyt ommella mitään ylimääräistä.


"Isi, miks tolla tyypillä on vaaleanpunainen rätti päässä?"
"En tiedä, poikani, mutta sinun on ehkä paras juosta karkuun."

Video kuvattiin toukokuun puolivälissä Siikaniemen maisemissa, enkä voi sanoin kuvata, miten tyytyväinen olin sievään pieneen kuvaustiimiini. Kaikki olivat kartalla siitä, mitä hyvä videokerronta on, ja video jalostui vielä kuvausvaiheessakin rutkasti.Viiden ohjaajan yhteistuotoksen ei todennäköisesti pitäisi olla mistään kotoisin, mutta olin ainakin itse aivan järjettömän tyytyväinen kaikkeen päivän aikana kuvattuun.


Kokonaisuuden hallinta

Omistan noin miljoona pientä mustaa muistikirjaa, joista kannan aina ainakin yhtä laukussani kaikkialle. Voin luvata, että kaikissa muistikirjoissani on pieniä huomioita ja ideoita esityksestäni, puvustani, videostani tai lavan valaistuksesta. Jossain vaiheessa en enää muistanut, mihin kirjaan olin kirjoittanut mitäkin, joten päätin kasata itselleni glamröösin Excel-taulukon, johon iskin kolmeen sarakkeeseen aikakoodin tarkkuudella sen, mitä tapahtuu lavalla, videolla ja valoissa.

Taulukko oli siitä kiva, että sen avulla pystyin muokkaamaan kaikkia kässäreitäni samanaikaisesti, ja vaikka aikakoodit ovatkin aina vain viitteellisiä, niillä saa kuitenkin rakennettua vähän järjestelmällisemmän kuvan siitä, mitä missäkin vaiheessa pitää tapahtua. Etenkin, kun esityksessä on paljon toistensa kanssa synkassa kulkevia liikkuvia osia.

Olen leikkinyt Excelillä kymmenvuotiaasta asti. Se on ongelma.

Tiesin, että voisin harjoitella kokonaisuuden kasaan vasta siinä vaiheessa, kun saisin valmiiksi editoidun videon hyppysiini (editistä vastuussa muuten se multitalentti pieni veljeni; perheessäni on paljon multitalentteja), mutta koska taulukkoni kertoin minulle melko tarkasti sen, mitä videolla milloinkin tapahtuisi, pääsin kokeilemaan skittiä pariin otteeseen jo ennen videon kuvauksia.


Treenit ja h-hetki

Varsinaisen harjoittelemisen videon kanssa aloitin pari viikkoa ennen Desuconia. Koska elämäni on koko kevään ajan ollut lievästi ilmaistuna hektistä (älkää koskaan yrittäkö tehdä isotöistä pukua, valmistua ja käydä kokopäivätöissä samanaikaisesti; siinä menee pää rikki), harjoitukseni olivat yleensä kuudelta aamulla, ja jaloissani pyöri pieni iloinen labradorinnoutaja, joka ahdistui aina ihan kamalasti, kun näyttelin ahdistunutta. Sain jokaisen treenikerran jälkeen paljon pusuja.

Olin vielä perjantain kenraaliharjoituksissa huolissani siitä, onko esitykseni liiaksi pelkkää haahuilua. Tiesin tähtääväni aika korkealle, kun halusin välttämättä tehdä aidosti koskettavan esityksen ja pelkäsin, ettei lopputulos avautuisi kenellekään tai onnistuisi liikuttamaan yhtään ketään. Perjantain treeni meni kaiken huipuksi ihan päin pyllyä, koska en jostain syystä muistanut iskujani ja olin koko ajan ihan pihalla. Lauantain treeneissä huomasin onnekseni, että screenillä pyörivä videoni heijastuu yleisön takana olevan tekniikkakopin ikkunaan, joten pystyin tarpeen vaatiessa lunttaamaan sieltä, mitä piti tehdä.

Arvatkaa, kuinka monta kertaa yritin treenatessani katsoa kaukoputkella silmälappuni läpi.
(Kuva: Tapio Matikainen)

Jännitän lavalle menemistä aina ja täysin poikkeuksetta. Olen oppinut arvostamaan jännitystä ja tiedän, että jos ei yhtää tunnu kylmää kouraa kylkiluissa, esiintyminen menee liian rutiinilla, eikä tunnu missän. Jännitys pamahti taas rintalastan alle varttia ennen kisan alkua, mutta kun pääsin lavalle, olin tyyni ja rauhallinen.

En tavallisesti muista lavalla olemisesta mitään, mutta nyt muistan sen, että jouduin jatkuvasti tekemään töitä pysyäkseni hahmossa. Olin niin innoissani ja riemuitsin pienessä päässäni aina, kun tein jotain ratkaisevaa ja se osui iskulleen oikein. Olisin halunnut tanssia voitontanssia, kun pamautin arkun kannen kiinni ja ääni kaikui salissa aivan uskomattoman komeasti.

Conceal, don't feel! (Kuva: Tytti Levänen)

 Lavalla oli ihanaa, ja vaikken yleensä itke julkisesti, saatoin ehkä mahdollisesti joutua nielemään kyyneleen tai pari esitykseni jälkeen, kun yleisö räjähti. Tuntui aivan käsittämättömän ihanalta saada niin välitön palaute jostain, jonka parissa on tehnyt töitä pitkään, ja jolle on jo itse tullut niin sokeaksi, ettei sitä osaa arvostaa kuin sarjana videon ja musiikin tahdissa tehtäviä liikkeitä.

Kisan jälkeen kävelin pitkin bäkkäriä, ja päädyin lopulta kyttäämään tuloksia epämääräisen ja hienon ihmisjoukon kanssa äänipöydän vieressä olevalle ovelle. Tiesin, realistisesti ajateltuna, että sijoittumismahdollisuuteni olivat korkeat, enkä ihan rehellisesti sanottuna olisi edes lähtenyt EC-karsintaan, ellen olisi uskonut voivani pärjätä.

Kun minut sitten kutsuttiin lavalle vastaanottamaan hieno laminoitu plakaatti ja törkeän komea lasipysti, oli fiilis aika huikea. Kahdeksan kuukauden työ sai parhaan mahdollisen palkkion, ja sain itse todisteen siitä, että kaikki se pakertaminen oli todellakin ollut unettomien öiden ja stressivyöryn arvoista.

"^_^"
"8D"
">:)"
(Kuva: Tytti Levänen)

En vieläkään kyllä ihan hahmota, että olen oikeasti lähdössä lokakuussa Lontooseen (ehkä osin siksi, että olen ollut finaalissa jo kerran, Maijun siivellä, neljä vuotta sitten), mutta eiköhän totuus valkene, jahka olen oikeasti saanut kaikki oikean elämäni Isot Jutut (kuten vaikka sen valmistumisen) kuosiin ja saan keskittyä johonkin ihan muuhun.

Sen tiedän, että lähden finaaliin Yurickin kanssa, sillä haluan tehdä puvun aidosti huolella loppuun. Näen sen miljoonat pienet virheet itse niin julmetun hyvin, että haluan eliminoida niistä mahdollisimman monta. Puku on jo sellaisenaan aivan ehdottomasti paras koskaan tekemäni, mutta aina on kuitenkin varaa parantaa.

13 kommenttia:

  1. <3 oot paras esityspalaverityyppi ja itken täällä yksikseni ja teen itselleni internet-presenssin huomenna, kun saan kuvia mitä kehtaa laittaa nettiin sillei facebookkiin. :')

    VastaaPoista
  2. En todellakaan osannut arvostaa esitystäsi kunnolla ja haluaisin vain nähdä sen uudestaan ;_; mutta olen iloinen että kirjoitit tämän meille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, hyvä jos kirjoitus ilahdutti! Minäkin kyllä haluan nähdä esitykseni uudestaan (tai siis edes sen ensimmäisen kerran), joten YouTube-versiota odotellessa!

      Poista
  3. Oli kyllä ihan mahtava esitys ja todellakin ansaittu voitto! Huutelin 1. parvelta ku mikäkin fanityttö :D

    Jotenkin kans hienoa nähä, kuinka oot kehittyny hirmusesti vuosien varrella pukujen tekemisessä (tuli tuosta "missä pukujen tekemisessä olen ehkä jossain vähän keskitason yläpuolella"- kommentistasi mieleen). Miusta tuntuu, että paranet puku puvulta ja en malta nähä Yurickia kun olet korjannut nuo itseäsi häiritsevät pienet virheet, joita en itse edes nähnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥

      Voin yhtyä tähän ihan täysin, vaikka se saisikin minut kuulostamaan omahyväiseltä kakkapäältä. :D
      Yurickia tehdessäni oli huikeaa huomata, miten monia erilaisia tekniikoita hallitsen, ja miten paljon olen näiden kymmenen harrastusvuoden aikana kehittynyt puvuntekijänä. Olen WCS:n jälkeen tehnyt niin simppeleitä pukuja, että olin päässyt unohtamaan, mihin halutessani pystyn. Olen ihan oikeasti jo nyt uskomattoman tyytyväinen Yurickiin, ja ne yksityiskohdat, jotka haluan korjata, ovat suurimmaksi osaksi viimeisten parin viikon aikana tehtyjä pikaratkaisuja, eli sellaisia juttuja, joita en vain ole ehtinyt viimeistellä niin huolellisesti kuin haluaisin. Miekan haluan kyllä tehdä ihan kokonaan uudestaan, koska se on läheltä katsottuna niin syntisen ruma, ettei sille voi kuin nauraa. :D

      Poista
    2. Ei se itsekriittisyys ja ylpeys itsestään saa siuta kuulostamaan omahyväiseltä kakkapäältä :D Se on iha oikein, että onnistumisissa on ylpeä itsestään!
      Miekkaa en valitettavasti nähny läheltä, nyt vähän toivon, että olisin ;D

      Poista
    3. Hah, lupaan postata ennen-jälkeen -vertailun, jahka saan uuden miekan valmiiksi! :D
      Voisin siihen samaan syssyyn laittaa vastaavan vertailun kaulakorustanikin, koska ai että, kun sen ekan (tai oikeastaan jo toisen; ensimmäinen oli niin ruma, että heivasin sen mäkeen jo ennen sen valmistumista) version vertaaminen tuohon lopulliseen tekee hyvää sielulle!

      Poista
  4. Paljon onnea voitosta! Puku ja esitys olivat hienoja. Minua kuitenkin häiritsi se, että huomio jakaantui koko esityksen ajan kahteen paikkaan - ei tiennyt, olisiko seurannut videota vai esiintyjää, ja jos niitä seurasi vuorotellen, missasi aina toisesta jotain eikä pysynyt täysin kärryillä kokonaiskuvasta. The Last Storysta mitään tietämättömänä hämmennystä lisäsi se, että näyttelit itse myös Yurickin äitiä. Tämä sai minut helposti luulemaan, että kyseessä oli itse Yurick mutta syystä tai toisesta hieman toisen näköisenä. Nämä ovat toki vain pikkuseikkoja, enkä tiedä häiritsivätkö nämä montaakaan muuta katsojaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiitos rakentavasta palautteesta!

      Nämä ovat kaikki seikkoja, jotka huomioin jo tekovaiheessa, mutta joiden päätin antaa olla. En itse usko, että videosta olisi pitänyt nähdä jokainen sekunti kyetäkseen ymmärtämään, mikä taustatarina on. Video tehtiin tarkoituksella vähän maalailevaksi, ja sen tarkoitus oli pääasiassa luoda tunnelmaa ja valottaa tarinan taustaa suurpiirteisesti. Lavan tapahtumat eivät nekään mielestäni vaatineet 100% keskittymistä ja jokaisen kasvojeni nykäisyn näkemistä,sillä varsinaista toimintaa oli lopulta varsin vähän, ja esityksen keskiössä olivat actonin sijasta tunteet..

      Halusin kuvata vanhemmat hieman kasvottomina (fokus on koko videon ajan kuitenkin pääsääntöisesti pikku-Yurickissa tai vanhempiin liittyvissä pienissä detaljeissa; ainoana poikkeuksena kohtaus, jossa Yurick joutuu jatkamaan yksin pakomatkaansa), ja luulen, että tuplaroolitukseni häiritsee lähinnä siinä tapauksessa, että katsoja tunnistaa naamani äärettömän hyvin/minut haluaa nähdä nimenomaan minuna (vähän samaan tapaan kuin Hugh Grant on kaikissa rooleissaan aina Hugh Grant. Koska olenhan toki Hugh Grantiin verrattava stara). Äitinä olin kuitenkin naisellisesti maskeerattu kiharatukkainen leidi pitkässä mekossa, ja Yurickina puolet kasvoistani olivat silmälapun ja hiusten peitossa, eikä pukuni käsittääkseni ollut erityisen femiininen (olkoonkin, että Yurickilla on niin paljon koruja ja asusteita, että herran on pakko olla hyvin kosketuksissa naisellisen puolensa kanssa...).

      Olen joka tapauksessa itse äärettömän tyytyväinen lopputulokseen ja otin tavoitteekseni sen, että saisin edes yhden ihmisen liikuttumaan. Saamani palautteen perusteella onnistuin, joten voin hyvillä mielin antaa mahdollisten esitykseni pikkuvikojen olla. Finaaliin täytyy taas kehittää uudenlainen skitti, ja sen mukana selättää uusia haasteita!

      Poista
  5. Ihanaa että jaoit tämän reportaasin meille. Minä ainakin nautin lukea ihmisten "jorinoita" asuistaan ja suunnitelmistaan. : >
    Minusta esityksesi oli kokonaisuudessaan kantava ja minä ainakin tajusin mitä tapahtuu ja mikä hahmon tarina on kun videota ja esitystäsi katsoi. Miekkaharjoittelusi oli ihana kun tapahtui videon kanssa samaan aikaan. <3

    Onneksi olkoon vielä. Totisesti ansaitsit voittosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kiva, että oli kiva lukea!

      Ja kiitos vielä. Miekkaharjoittelu on yksi omista lempikohdistani (ja hajoan aina, kun pikku-Yurick ei ihan jaksa nostaa miekkaa, koska voi nyt aww, kun Elli näytteli kyseisen kohdan ihan loistavasti), joten ilahduttavaa kuulla, että joku muukin tykkää!

      Poista
  6. Tuhannet onnittelut Elina! Tosiaan ansaitsit voittosi!

    VastaaPoista