tiistai 23. joulukuuta 2014

Cosplayaajat pälleilevät shootissa aka. ei mitään uutta auringon alla



Sain editorini toimimaan! Tavallaan! Jouduin leikkaamaan äänen sokkona, koska editori ei pystynyt NIIN valtaisaan hifistelyyn!

Näihin kuviin ja tunnelmiin: ihkua ja parasta joulua hanipallot! Palaan asiaan pyhien jälkeen, kun olen syönyt itseni läskiksi ja teen luultavasti videon siitä, miten cosplay aiheuttaa ulkonäköpaineita, ja kuinka joululaatikoita naamaansa ahtaneena ahdistaa cossata nättejä animehahmoja.

PS. Kuvia shootista ilmestyy jossain vaiheessa Facebook-sivulleni!

tiistai 2. joulukuuta 2014

PSA

Suunnittelin kovasti, että olisin tänä vuonna repäissyt ja pistänyt pystyyn jonkinlaisen joulukalenterin. Suunnittelin myös, että olisin leikannut EC-videoni kasaan ja julkaissut sen.

Valitettavasti Windows on kanssani eri mieltä, ja ilmeisesti pieleen menneen järjestelmäpäivityksen seurauksena jo muutenkin kakka koneeni on lakannut ymmärtämästä, miten videofiluja tai mitään niihin liittyvää, kuten vaikkapa edittiä, pyöritetään.

Joudun siis mitä todennäköisimmin päivittämään koneen alusta asti uudestaan, mutta koska mulla ei tällä hetkellä ole aikaa tai ulkoista kovoa (terainen kovoni hajosi vajaa vuosi sitten, ja se pännii vieläkin niin paljon, etten ole saanut ostettua uutta), jolle voisin pelastaa koneeltani kaiken, mitä pelastettavissa on, päivittely (sekä koneen että blogin) joutuu odottamaan.

Voitte pahimpaan Elina-nälkäänne kytätä esim. Facebook-sivuani. Sitä voi päivittää ja selata puhelimellakin.

Ottakaa vielä loppukevennykseksi kuva joulumuoria cosplayaavasta koirasta, josta ei kyllä taida ainakaan ilmeen perusteella tulle seuraavaa Jessica Nigiriä.


PS. Jos joku esittää tietoteknisten ongelmieni ratkaisuksi omenatuotteita, hänelle kerrottakoon, että a. HV, b. Ei, c. Onnistun todistetusti kaatamaan ja jumittamaan omenatuotteet tehokkaammin kuin PC:t ja Winukat. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

EuroCosplay 1/2: Teksti- ja kuvaseinä

Tekisin (ja teenkin) oikean videomerkinnän, mutta minulla on perinteikkäästi (brittiläinen!) conrutto JA matkustamista seuraava lentokonekuppa, joten näytän ja kuulosta ojasta nousseelta hampuusilta, enkä tahdo altistaa herkkiä sielujanne moiselle kauhukuvalle.

Kirjoitan siis tekstiseinän. Jos vaikka sillä innostaisin nuorisoa lukemaan enemmän. Seassa on myös orjani ottamia kuvia, jotta internetsukupolven mielenkiinto ei vallan herpaantuisi.

24. lokakuuta, puolisentoista viikkoa sitten, kampesin itseni ihan liian aikaisin ja ihan liian lyhyiden unien jälkeen ylös sängystä ja lentokentälle. Maiju tuli mukaan. Ja noin tonni matkatavaraa (laukkuni painoi oikeasti vain reilut 19 kiloa, mutta olen prinsessa).

Lensimme Lontooseen, koomasimme tovin Gatwickissä, ja minä päätin taas osaavani käyttää paikallista julkista liikennettä fiksummin kuin lontoolainen mobiilireittiopas, joten matka lentokentältä ExCeL-messukeskukseen hieman... venähti. Samoin venähti messukeskuksen sisään pääseminen, koska Britanniassa eletään tapahtumajärjestämisen kivikautta, tapahtumapaikan ulkopuolella jöötä pitävistä järkkäreistä kukaan ei ollut kuullutkaan EuroCosplaysta, ja meidät mm. lähetettiin jonottamaan sisäänpääsyä YuGiOh! -turnauksen osallistujien kanssa.

Otsaani saattoi kasvaa fallos, saatoin hieman hakata henkistä nyrkkiä pöytään. Vänisin tarpeeksi ja pääsimme lopulta sisään siitä ovesta, josta meitä oli vain n. puolta tuntia aiemmin kielletty menemästä.

Näytin järkkäreille tämän kartan, eikä kukaan silti tiennyt mitään. A+!
Aloite: lähetetään suomalainen con-työryhmä Iso-Britanniaan opettamaan, miten tapahtumia järjestetään ja miten tapahtuman sisäinen tiedonkulku hoidetaan tehokkaasti.

Excelillä (kieltäydyn kirjoittamasta nimeä oikeaoppisesti enää kertaakaan, koska se näyttää satunnaisine isoine kirjaimineen lähinnä MySpace-aikaisen angstiteinin omalaatuiselta nikiltä) EC-kisaajille oli varattu tuttuun tapaan VIP-tilat, minne saimme levittää tavaramme. Suomalainen minimalismi loisti jälleen ja siinä, missä esimerkiksi sveitsiläiset valtasivat alaa n. kolmen lohikäärmeen verran, saimme me metsien ja järvien kasvatit ahdettua itsemme ja tavaramme n. kahden neliömetrin kokoiseen nurkkaan.

VIP-huoneessa oli vielä alkuiltapäivästä varsin avaraa.

Kasasin proppini, hinkkasin yksityiskohtia ja juttelin mukavia kanssakilpailijoideni kanssa.

Jalo aikomuksemme oli käväistä hotellilla nukkumassa pari ylimääräistä tuntia, mutta kivat ihmiset ja satunnainen juoruilu saivat ajan kulumaan yllättävän vikkelästi, emmekä lopulta ehtineet poistua Exceliltä lainkaan ennen illan tervetulobileitä.

Tervetulobileissä oli aika kivaa.

Otin asiakseni tarjota kaikille halukkaille Finnish Liquid Deathiksi nimeämääni jumalaista juomaa (so. salmaria). Vastalahjaksi sain mm. puolalaista kurkkuvodkaa. Mitä en siis tietenkään juonut, koska cosplayaajathan eivät käytä päihteitä.

Erityisen hyvin musta nestemäinen kalma upposi tuomariston australialaisedustajaan, joka oli revetä liitoksistaan, kun kuuli sanan "Finnish". Kuvitelkaa sellainen kompaktin kokoinen hevarimies, joka rakastaa Suomea, suomalaista hevikulttuuria- ja musiikkia, ja jolla on Mr. Lordi tatuoituna käsivarteensa. Kuvittelitteko? Kiva.

Se jamppa siinä keskellä. Mulla oli kuuma ja näytän siksi pinkiltä. Hys.
Bileet vihellettiin poikki sopivan aikaisin iltakymmeneltä, minkä jälkeen saimme vielä siirtää omaisuutemme toiseen VIP-huoneeseen, laahauduimme hotellille ja ainakin minä sammuin luultavasti kesken lauseen. Väsymyksestä. Olin väsynyt.

Koska olin lupautunut vapaaehtoisesti tuomaroitavaksi ensimmäisten neljän joukossa, piti minun  palata pääkallopaikalle lauantaiaamuna ennen kahdeksaa lavaharjoituksia varten. Valitettavasti äänimiehelle ei ollut kukaan kertonut, että EC-kisaajat voisivat mahdollisesti haluta harjoitella aamukahdeksalta, eikä varhaisissa harjoituksissa siis ollut tarjolla ääntä EIKÄ videota. Minulle kyllä ehdotettiin, että olisin voinut käydä esitykseni läpi valojen kanssa (valotoiveeni: valot päälle - valot pois - valot päälle), mutta päätin olla stressaamatta turhia ja jättää harjoittelemisen kokonaan väliin.

Painuin meikkaamaan ja pukeutumaan ja ehdin tuomarointiini täydellisesti. Yhtään ei mennyt tiukoille. Yhtään en unohtunut toisen saksalaisen kanssa vessaan juoruamaan. En.

Tuomarointitilanne oli tavallaan kuumottava ja tavallaan tavattoman rento. Juttelin puvustani ja muistin tällä kertaa jopa olla ylpeä melkein kaikesta, mitä olin tehnyt. Erityistä hämmennystä aiheuttivat housuni, joita epäiltiin valmisvaatteesta modatuksi. Sama tapahtui aikoinaan WCS-finaalituomaroinnissa, joten voisin ehkä päätellä, että osaan tehdä vaikuttavia housuja. Sain hyväksyvää mutinaa myös peruukistani ja panssareistani. Tuomarointiaikani päättyi sopivasti sillä sekunnilla, kun minua pyydettiin kertomaan kengistäni, enkä ole ehkä ikinä ollut yhtä helpottunut.

Tuomaroinnin jälkeen kävin sekä The Timesin että N8e:n kuvattavana ja olin sitten vapaa pyörimään ympyrää illan kilpailuun asti. Käväisimme kiertämässä messukeskuksen kertaalleen ympäri, mutta ryysis oli niin järjetön, ettei hengailuernumeninki erityisesti kiinnostanut.


The Times

N8e

Yritimme saada semiedustuskelpoisia kuvia napsittua puhelimellani (lapset, jos otatte järjestelmäkameran reissuun mukaan, kannattaa tarkistaa, onko sen akussa virtaa ja laturi mukana) laihoin tuloksin ja lopulta edellisiltana tanskalaiskokoelmaamme liittynyt Lea kirmasi paikalle ihan oikean kameran kanssa. Läsnäolostani Expossa on siis todisteita! En vain ole nähnyt niitä vielä itse.

Tämä sen sijaan on kenties kaunein cosplay-kuva koskaan.
Palasimme lopulta VIP-tiloihin koomaamaan, ja taisin viettää suurimman osan ajastani matkalaukkuni vieressä lattialla maaten. Saatoin myös syödä suklaata.

Itse kilpailu oli totutusti myöhässä aikataulusta (Se con-työryhmä? Eikö tämä menisi jo kehitysavun piikkiin? Varmaan tälle saisi apurahaa jostain.), mutta koska nousin lavalle seitsemäntenä, en joutunut odottelemaan kohtuuttoman pitkään.

En vieläkään osaa oikein sanoa, mitä mieltä olen omasta suorituksestani. Skittini oli täysin vääränlainen (liian hidas, liian minimalistinen, yms. jne.) EC-finaaliin, ja koska olen käynyt sitä läpi niin monesti ja niin pitkään, en osaa enää olla siitä mitään mieltä. Pohjimmiltani en ehkä kuitenkaan ole suoritukseeni suunnattoman tyytyväinen, mutta ainakin menin kilpailemaan skitillä, joka on minulle ja rakas ja tärkeä sen sijaan, että olisin väkisin vääntänyt jotain näennäisesti EC-ystävällisempää.

Epätoivo. Kuva (c) Russell Fenton
Kävin lavalta päästyäni vaihtamassa suurimman osan puvustani siviilivermeisiin ja ehdin sopivasti takaisin lavan reunalle, kun ihana ja paras Kairi nousi estradille. Kairin skitti oli ihana. Kairin puku oli ihana.

Kisassa oli muitakin ihania esityksiä ja pukuja, joista henkilökohtaiset suosikkini olivat Kreikka (Athanasios tekee älyttömän hienoja nahkatöitä ja mm. valmisti saappaansa alusta loppuun itse), Italian Ritualist, jonka skitti oli aivan älyttömän siisti ja loistava esimerkki siitä, miltä tanssiskitin pitäisi näyttää, Latvia (SKITTI) ja Englannin Kei Lin Sama, jonka puku ja peruukki olivat aivan itkettävän ihanat. Myös Tanskan toisen edustajan puvunvaihto oli ongelmistaan huolimatta aivan uskomattoman kaunis.

EC:lle tyypilliseen tapaan monet kisaajat olivat tehneet massiivisia pukuja, joissa liikkuminen oli vähintäänkin haastavaa, ja skiteistä osa oli valitettavan haahuiluvoittoisia (ei sillä, etteikö omani olisi ollut). Tänä vuonna ei kuitenkaan ollut yhtäkään sellaista kilpailijaa, jonka näkeminen lavalla olisi ollut vaivaannuttavaa, ja järjestäjäpuoleltakin on näin myöhemmin tullut "ootte nykyään kaikki niin tasavertaisen hyviä, miten" -kommentteja.

Voittajat. Kuva (c) Russell Fenton
Kolmen kärki Kairia lukuun ottamatta yllätti vilpittömästi, ja olisin itse rankannut kärjen eri tavalla. Omassa top kolmessani olivat voittajan lisäksi aiemmin mainitut Kreikka ja Englanti, joista Englanti sentään sai tuomaripalkinnon. Kreikan palkitsematta jättäminen oli mielestäni aika älytöntä, ja odotankin silmät kiiluen lopullista pistetaulukkoa, josta pääsee näkemään, kuinka pienillä piste-eroilla sijoitukset ovat irronneet.

Kilpailun jälkeen edustajat kuoriutuivat puvuistaan, ja suuntasimme kohti virallista illallistilaisuutta. Tarjolla oli buffet-henkinen tarjoilu, mistä ylimausteisia ruokia pelkäävä kasvissyöjä löysi lähinnä pinaattilasagnea. En kyllä pahastunut. Se oli hyvää. Jälkiruoatkin olivat hyviä. Söin niitä kaksi. Huhujen mukaan orj--- assarini söi ainakin kolme. Todistajia ei ole.

Kukaan ei voi todistaa sitäkään, että olisin muka (taas) simahtanut hotellille päästyäni kuin metaforinen saunalyhty.

Sunnuntaina piti vielä käydä vähän haahuilemassa pitkin Expoa ja mm. syömässä suklaaseen hukutettuja mansikoita, jotka olivat aika hyviä.

Olimme Maijun kanssa jo lähes legendaksi muodostunut Utena Duo (ei pidä sekoittaa esim. Safri Duoon), ja meistä otettiin peräti viisi valokuvaa. Yksi kuvan ottaneista ilmoitti, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään cosplayaavan Utenasta. Kollektiivinen järkytyksemme oli syvä.

Olen järkyttynyt. Maiju yrittää ymmärtää.
Tarpeeksi haahuiltuamme pakkasimme tavaramme, juttelimme tovin jos toisenkin erinäisten kilpailijoiden ja tuomareiden kanssa, ja lähdimme sitten seikkailemaan kohti seuraavaa majapaikkaamme Paddingtonin aseman tietämillä.

Oli hyvä reissu. Menisin uudestaan (ja ottaisin Maijun mukaan, koska paras cosplay-Jeesus ever). En kyllä ehkä ihan heti, koska tämä tällainen tekemättömyys ja ohjelmaton elämä on aika ihanaa, mutta menisin.

Nyt odottelen vain niitä lopullisia pisteitä, jotta pääsen piinastani ja saan tietää, olinko ihan vika vai salaa eka.

Tiedätte, mitä vaatteille pitää tehdä. Mo.

PS. Jos tämän merkinnän asettelu on ihan poskellaan, pahoittelen. Ja korjaan sen, jahka pääsen jonkin hieman modernimman ja tehokkaamman selaimen ääreen.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kuulumisia ja cosplayn ylistystä

Superkauniiden previkkastillien pojan paluun kosto!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Maailman paras cossaaja #1

Kaikkihan te lontoota puhutte, eiksje.

torstai 28. elokuuta 2014

Kaverit pakotti

Mikäli ette tiedö, mistä on kyse:
http://www.alsa.org/
http://www.enmc.org/organisation/
http://lihastautiliitto.fi/

Lupaan tehdä oikean päivityksen ensi viikolla. Elämä, työt, aikuisuus; kyllä te tiedätte.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Ajatteleminen sallittu!



PS. PS. Suomen cosplay-harrastajat -yhteisö on oikeasti tosi kiva, ja siellä on joskus kakan keskellä kukkiakin.

PPS. Video kuvattu jo maaliskuussa ja näytän siksi siltä, että olen viimeisen kuukauden aikana esim. nukkunut.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Erään skitin tarina

Aloitetaan tällä, koska tiedän, että joku kuitenkin jossain vaiheessa kysyy, onko se katsottavissa jossain:



... Ja sitten voimmekin siirtyä 20.5. aloittamaani nälkävuoden mittaiseen tekstiseinään, jossa käyn läpi EuroCosplay-skittini historian ja avaan sen taustoja. Jos tyhmät kuvatekstit ja intohimoinen avautuminen esityksen tekemisestä kiinnostavat, jatka toki lukemista. Jos ne taas eivät kiinnosta, voit katsoa yllä olevan videon vielä toisenkin kerran. Jos sekään ei kiinnosta, en ymmärrä, mitä edes teet blogissani.

Idea

Löysin The Last Storyn ja sen hahmodesignit syksyllä 2013 ja iskin ensin silmäni Sir Theriuksen ritarillisen valkoiseen haarniskaan ja geneerisen ylvääseen ulkomuotoon. Yurickin design vaikutti kivalta sekin, mutta leijailin jossain mystisessä suuruudenhulluuden myrskypilvessä ja olin vakuuttunut, että Theriuksen panssarikokoelman askarteleminen olisi paras tapa tehdä säkenöivä comeback kisalavoille.

Vasemmalla Therius, oikealla mun pieni höpönassuni.

Koska en omista Wiitä, katsoin pelin playthroughn YouTubesta (vilpittömät pahoitteluni kaikille, joille raportoin reaaliaikaisesti katselukokemuksestani; mulla oli aika paljon tunteita), ja rakastuin samalla palavasti Yurickiin. Pääasiassa ehkä siksi, että sydämessäni on aina tilaa pienille ahdistuneille mulkvisteille, joilla on isätraumoja, mutta jotka oikeasti ovat Hyviä Tyyppejä. (Sain muuten lopulta Wiin lainaksi, ja olen kovasti yrittänyt pelata The Last Storya läpi. Olen vain jo lähtökohtaisestikin niin käsittämättömän huono pelaamaan yhtään mitään, että se on osoittautunut hieman haastavaksi.)

Yurickin design paljastui lähemmällä tarkastelulla älyttömän haastavaksi toteuttaa, joten viskasin Theriuksen EHKÄ-kansioon, ja päätin paneutua pienen kalpean maagin askartelemiseen.


Suunnitelma ja musiikki

Aloitin EC-valmistautumiseni vähän takaperoisesti, sillä vaikka suunnittelinkin puvun toteutustapoja ajatustasolla, ryhdyin ensin työstämään skittiäni. Suhtaudun käsittääkseni aika realistisesti omaan osaamiseeni ja erityistaitoihini ja tiedän, että esiintyminen on vahva puoleni siinä, missä pukujen tekemisessä olen ehkä jossain vähän keskitason yläpuolella. Halusin siis ehdottomasti käyttää vahvuuksiani hyödyksi ja tehdä mahdollisimman näyttävän skitin, jota kehtaisin katsoa kisan jälkeenkin.

Osaan myös piirtää. Yksi ensimmäisistä lavasuunnitelmistani tammi-/helmikuulta

Ensimmäisen suunnitteluviikkoni aikana kirjoitin ainakin viisi erilaista versiota skittini perusideasta (koiran kanssa lenkkeileminen on parasta aikaa ajatustyölle), joka silloin oli vielä hyvin kaukana siitä, mitä lavalla lopulta nähtiin. Tiesin, mitä tarinallisia elementtejä halusin esityksessäni käyttää, mutta se, miten niitä käyttäisin, haki vielä muotoaan.

Ajatus symbolisesta Ahdistuksen Arkusta syntyi luultavasti seurauksena siitä, että ymmärsin haluavani käyttää islantilaisen muusikkomultitalentin, Ólafur Arnaldsin, kappaletta This Place Was a Shelter jossain muodossa jossain esitykseni osassa. Kappale on uskomattoman voimakas, enkä voi katsoa sen musiikkivideota itkemättä kuin pieni lapsi. Kappaleessa kuuluu menetys ja luopuminen, ja se oli lopulta Se Juttu, joka ohjasi esitykseni tarinaa oikeaan suuntaan.


Ajatuksen ja musiikin jalostaminen

En enää muista, kuinka monta variaatiota arkun ja muistoesineiden ympärille rakennetusta esityksestä päädyin kirjoittamaan, mutta jossain vaiheessa tunsin olevani jumissa, enkä osannut rakentaa draaman kaarta sellaiseksi kuin olisin halunnut. Onneksi ihkuparhaat tanskalaiset Samie ja Yoshu saapuivat Suomeen Desucon Frostbiteen, ja koska arvostan Samien kykyä kirjoittaa mielttömän dynaamisia ja viihdyttäviä cosplay-esityksiä, istutin hänet keskellä yötä läppärini ääreen, soitin hänelle This Place Was a Shelterin, kerroin skittini perusajatuksen, ja anelin kritiikkiä.

Keskustelimme ideoistani pitkälle aamuyöhön, ja Samie antoi lukuisia vinkkejä, joiden avulla sain ajatukseni taas oikeille raiteille ja esitykseni tarinan rullaamaan. Samie totesi myös, että kappaleeni olisi yksinään aivan liian pitkä ja monotoninen, mutta olin vielä tuossa vaiheessa toista mieltä ja väitin lujaa, että saisin sen kyllä toimimaan.

Frostbiten jälkeen päätin kuitenkin käydä muun Arnaldsin tuotannon läpi ja (varsin yllätyksettömästi) löysinkin herran kappaleiden joukosta paljon muitakin mestariteoksia, joita halusin käyttää. Brotsjór ja Til Enda puhuttelivat toivottomuudellaan ja melankoliallaan, ja This Place Is a Shelter on niin suora vastapari alkuperäiselle kappalevalinnalleni, ja pelkkä ajatus sen miksaamisesta This Place Was a Shelterin peilikuvaksi/käännekohdaksi aiheutti tunteita, joita voisi kuvailla vain epäsoveliailla seksuaalisilla metaforilla.

Työnimi paras nimi

Kappaleet miksattiin yhteen raa'an tarinaluonnokseni pohjalta (kiitti, iskä ♥) ja editointivaiheessa keskustelin isäni kanssa tarinastani ja sen yksityiskohdista. Isäni, jonka maagisesta luovuudesta ja nerokkuudesta voisin kirjoittaa esimerkiksi kirjan, nosti esiin hienoja pointteja, joista iso osa päätyi lopulliseen käsikirjoitukseeni. Tiesin esimerkiksi, että haluaisin lavalla ja taustavideolla tapahtuvien asioiden linkittyvän toisiinsa miekan ja kaulakorun kautta, mutta isäni ehdotti, että käyttäisin myös muita, huomaamattomampia eleitä (joita kukaan ei varmasti edes huomannut, mutta joita olivat ainakin tapa, jolla lavalla pyyhkäisin tukkaa korvani taakse samalla, kun taustavideolla äiti oli sen tehnyt). Parasta isäni kanssa brainstormaamisessa on se, että aivomme toimivat hyvin samalla tavalla, eikä isäni tarvitse selitellä tai laajentaa ideoitaan sen kummemmin; osaan poimia ideoista kaiken oleellisen ja jalostaa niitä itse edelleen.

Palaveerasin esitykseni kulusta myös Miron (miksei sulla ole mitään fiiniä nettipresenssiä; en mä sun Instagramiakaan kehtaa linkata) kanssa, joka oli aivan korvaamaton apu lavan käyttöä ja muutamia esitykseni aukkoja koskevissa asioissa. En ole tehnyt teatteria niin pitkään aikaan, että yksinkertaisimmatkin perusasiat tuppaavat toisinaan unohtumaan, ja Miron kanssa jutteleminen oli paras juttu ever.

 
Niin, se taustavideo

Minulle oli alusta asti selvää, että haluaisin käyttää esityksessäni taustavideota. Tiedostin sen mahdolliset haittapuolet, ja yritinkin sitä suunnitellessani pitää jatkuvasti mielessäni sen, että myös lavalla pitäisi tapahtua jotain, eikä koko esitys saisi olla vain kolmiminuuttisen lyhytelokuvan ensi-ilta.

Orvoksi jääneen Yurickin tarinaa raapaistaan vain pintapuolisesti itse pelissä, joten annoin vanhana fanficcaajana itselleni luvan pureutua herran historiaan vähän syvemmin, ja rakentaa esitykseni tämän fiktiivisen, mutta silti pelin tarinalle uskollisen kertomuksen pohjalta. (Voisin liittää tähän kuvan muistikirjastani, johon ihan oikeasti kirjoitin kymmenen sivua Yurickin tarinaa proosamuodossa, mutta en taida kehdata.)

Merkittävin Yurickin tarinaan liittyvä yksityiskohta koko pelissä.

Yurick on hyvin pidättyväinen ja sulkeutunut hahmo, joka joutuu pelissä kohtaamaan menneisyytensä ja on sen tehtyään vähän eheämpi ihminen. Käänne on kiehtova ja siksi halusin esittää sen myös lavalla. Koska en halunnut käyttää esityksessäni puhetta, oli takaumista koostuva video oikeastaan ainoa tapa saada Yurickin tarina kerrottua niin, että se, mitä tein lavalla olisi missään määrin ymmärrettävää.

Toistan itseäni, mutta kaiken muun hyvän lisäksi tiesin heti, kenet haluaisin videolleni esittämään Yurickia lapsena. Vanhempieni kummilapsi Elli on upea tyyppi, ja vaikuttaa mm. Lahden nuorisoteatterissa, joten tiesin voivani luottaa hänen esiintyjänlahjoihinsa. Jännäsin kyllä pitkään, suostuisiko ja ehtisikö Elli mukaan, mutta kaikki järjestyi parhain päin, ja Elli ryhtyi miniminäkseni.

Castasin itseni käytännön syistä Yurickin äidiksi (koska pitäähän sitä nyt lapsessa olla aikuisena jotain samaa näköä kuin vanhemmissaan, eiksje?), ja Yurickin isää päätyi lopulta esittämään oma pieni veljeni (kts. esim. New Deadline, jolta tulee uusi levy myöhemmin tänä vuonna, vink vink). Pidä se perheessä, vai miten se meni?

Traaginen perhe (mekko on muuten parhaan ystäväni Wanhain mekko ja minulle n. 20 cm liian pitkä; sen kanssa oli kiva juosta metsässä).


Kuvaajaksi nakitettiin Ellin isoveli Topi, yleisen järjestjän/tuottajan/cateringin/kuvausassistentin/kaiken muun virkaa toimitti ihana ja paras isäni, ja puvustusassarinani toimi armas äitini, joka soitteli minulle milloin miltäkin kirpputorilta, että nyt täällä ois tämmöset mustat housut, oisko nää hyvä. Aijoo, ja mummoni ompeli lopulta pikku-Yurickille paidan, koska olin itse koko toukokuun jumissa toisella paikkakunnalla, enkä olisi ehtinyt ommella mitään ylimääräistä.


"Isi, miks tolla tyypillä on vaaleanpunainen rätti päässä?"
"En tiedä, poikani, mutta sinun on ehkä paras juosta karkuun."

Video kuvattiin toukokuun puolivälissä Siikaniemen maisemissa, enkä voi sanoin kuvata, miten tyytyväinen olin sievään pieneen kuvaustiimiini. Kaikki olivat kartalla siitä, mitä hyvä videokerronta on, ja video jalostui vielä kuvausvaiheessakin rutkasti.Viiden ohjaajan yhteistuotoksen ei todennäköisesti pitäisi olla mistään kotoisin, mutta olin ainakin itse aivan järjettömän tyytyväinen kaikkeen päivän aikana kuvattuun.


Kokonaisuuden hallinta

Omistan noin miljoona pientä mustaa muistikirjaa, joista kannan aina ainakin yhtä laukussani kaikkialle. Voin luvata, että kaikissa muistikirjoissani on pieniä huomioita ja ideoita esityksestäni, puvustani, videostani tai lavan valaistuksesta. Jossain vaiheessa en enää muistanut, mihin kirjaan olin kirjoittanut mitäkin, joten päätin kasata itselleni glamröösin Excel-taulukon, johon iskin kolmeen sarakkeeseen aikakoodin tarkkuudella sen, mitä tapahtuu lavalla, videolla ja valoissa.

Taulukko oli siitä kiva, että sen avulla pystyin muokkaamaan kaikkia kässäreitäni samanaikaisesti, ja vaikka aikakoodit ovatkin aina vain viitteellisiä, niillä saa kuitenkin rakennettua vähän järjestelmällisemmän kuvan siitä, mitä missäkin vaiheessa pitää tapahtua. Etenkin, kun esityksessä on paljon toistensa kanssa synkassa kulkevia liikkuvia osia.

Olen leikkinyt Excelillä kymmenvuotiaasta asti. Se on ongelma.

Tiesin, että voisin harjoitella kokonaisuuden kasaan vasta siinä vaiheessa, kun saisin valmiiksi editoidun videon hyppysiini (editistä vastuussa muuten se multitalentti pieni veljeni; perheessäni on paljon multitalentteja), mutta koska taulukkoni kertoin minulle melko tarkasti sen, mitä videolla milloinkin tapahtuisi, pääsin kokeilemaan skittiä pariin otteeseen jo ennen videon kuvauksia.


Treenit ja h-hetki

Varsinaisen harjoittelemisen videon kanssa aloitin pari viikkoa ennen Desuconia. Koska elämäni on koko kevään ajan ollut lievästi ilmaistuna hektistä (älkää koskaan yrittäkö tehdä isotöistä pukua, valmistua ja käydä kokopäivätöissä samanaikaisesti; siinä menee pää rikki), harjoitukseni olivat yleensä kuudelta aamulla, ja jaloissani pyöri pieni iloinen labradorinnoutaja, joka ahdistui aina ihan kamalasti, kun näyttelin ahdistunutta. Sain jokaisen treenikerran jälkeen paljon pusuja.

Olin vielä perjantain kenraaliharjoituksissa huolissani siitä, onko esitykseni liiaksi pelkkää haahuilua. Tiesin tähtääväni aika korkealle, kun halusin välttämättä tehdä aidosti koskettavan esityksen ja pelkäsin, ettei lopputulos avautuisi kenellekään tai onnistuisi liikuttamaan yhtään ketään. Perjantain treeni meni kaiken huipuksi ihan päin pyllyä, koska en jostain syystä muistanut iskujani ja olin koko ajan ihan pihalla. Lauantain treeneissä huomasin onnekseni, että screenillä pyörivä videoni heijastuu yleisön takana olevan tekniikkakopin ikkunaan, joten pystyin tarpeen vaatiessa lunttaamaan sieltä, mitä piti tehdä.

Arvatkaa, kuinka monta kertaa yritin treenatessani katsoa kaukoputkella silmälappuni läpi.
(Kuva: Tapio Matikainen)

Jännitän lavalle menemistä aina ja täysin poikkeuksetta. Olen oppinut arvostamaan jännitystä ja tiedän, että jos ei yhtää tunnu kylmää kouraa kylkiluissa, esiintyminen menee liian rutiinilla, eikä tunnu missän. Jännitys pamahti taas rintalastan alle varttia ennen kisan alkua, mutta kun pääsin lavalle, olin tyyni ja rauhallinen.

En tavallisesti muista lavalla olemisesta mitään, mutta nyt muistan sen, että jouduin jatkuvasti tekemään töitä pysyäkseni hahmossa. Olin niin innoissani ja riemuitsin pienessä päässäni aina, kun tein jotain ratkaisevaa ja se osui iskulleen oikein. Olisin halunnut tanssia voitontanssia, kun pamautin arkun kannen kiinni ja ääni kaikui salissa aivan uskomattoman komeasti.

Conceal, don't feel! (Kuva: Tytti Levänen)

 Lavalla oli ihanaa, ja vaikken yleensä itke julkisesti, saatoin ehkä mahdollisesti joutua nielemään kyyneleen tai pari esitykseni jälkeen, kun yleisö räjähti. Tuntui aivan käsittämättömän ihanalta saada niin välitön palaute jostain, jonka parissa on tehnyt töitä pitkään, ja jolle on jo itse tullut niin sokeaksi, ettei sitä osaa arvostaa kuin sarjana videon ja musiikin tahdissa tehtäviä liikkeitä.

Kisan jälkeen kävelin pitkin bäkkäriä, ja päädyin lopulta kyttäämään tuloksia epämääräisen ja hienon ihmisjoukon kanssa äänipöydän vieressä olevalle ovelle. Tiesin, realistisesti ajateltuna, että sijoittumismahdollisuuteni olivat korkeat, enkä ihan rehellisesti sanottuna olisi edes lähtenyt EC-karsintaan, ellen olisi uskonut voivani pärjätä.

Kun minut sitten kutsuttiin lavalle vastaanottamaan hieno laminoitu plakaatti ja törkeän komea lasipysti, oli fiilis aika huikea. Kahdeksan kuukauden työ sai parhaan mahdollisen palkkion, ja sain itse todisteen siitä, että kaikki se pakertaminen oli todellakin ollut unettomien öiden ja stressivyöryn arvoista.

"^_^"
"8D"
">:)"
(Kuva: Tytti Levänen)

En vieläkään kyllä ihan hahmota, että olen oikeasti lähdössä lokakuussa Lontooseen (ehkä osin siksi, että olen ollut finaalissa jo kerran, Maijun siivellä, neljä vuotta sitten), mutta eiköhän totuus valkene, jahka olen oikeasti saanut kaikki oikean elämäni Isot Jutut (kuten vaikka sen valmistumisen) kuosiin ja saan keskittyä johonkin ihan muuhun.

Sen tiedän, että lähden finaaliin Yurickin kanssa, sillä haluan tehdä puvun aidosti huolella loppuun. Näen sen miljoonat pienet virheet itse niin julmetun hyvin, että haluan eliminoida niistä mahdollisimman monta. Puku on jo sellaisenaan aivan ehdottomasti paras koskaan tekemäni, mutta aina on kuitenkin varaa parantaa.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Lontoo kutsuu!


... ja kamerani melkein osaa tarkentaa!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Uneton Cosvisionissa



Ottakaa vielä pari kuvaa kuumuudestani! Kaikki gloria lauantai-illan pikaphotoshootista Inalle.




perjantai 9. toukokuuta 2014

Viisumaniaa


Olen tänä vuonna valmistautunut aivan kohtuuttoman huonosti jokakeväisiin lempibileisiini, joten olen tässä kuluneen viikon aikana suorittanut henkiökohtaisen Euroviisu-bootcampin ja mm. rakastunut palavasti Conchita Wurstiin.

Tämä video jotenkin vain... tapahtui.

PS. Tämä typerä video oli veemäisin koskaan editoimani asia, koska jostain syystä huulisynkka meni ihan pyllylleen tallennusvaiheessa, kerta toisensa jälkeen, ja menetin hermoni noin kahdeksantoista kertaa. Jouduin lopulta iskemään kahteen väliin täysin tarpeettomat mustat välähdykset, koska jostain syystä armas editorini suostui synkkaamaan äänen ja videon vain niiden kanssa. Minä en edes.

torstai 1. toukokuuta 2014

Sillimuotteja

Sillistä löytyy lisäinfoa täältä!

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kuravettä kaikille!


Muutama hupifakta:

1. Aprillipostaus on tällä hetkellä blogini historian toiseksi luetuin merkintä, vaikka sen julkaisusta ei ole kulunut edes 24 tuntia.


(Olen salaa vakuuttunut, että joku dissaa meidän shoopattuja naamojamme blogilinkin kera esim. /cgl/:ssä, ja siksi klikkauksia on niin paljon. Todisteet ovat tervetulleita!)

2. Olen salaa ihan suunnattoman kiintynyt tähän kuvaan ja katselen itseäni (ja erityisesti sääriäni) toistuvasti syvän hämmennyksen vallassa.

3. Mulla on ollut koko päivän aivan järjettömän hauskaa, ja tämän typerän pilan tekeminen oli paras idea ikinä!

4. Aprillileiska oli hyvä tekosyy vaihtaa blogin ulkoasua, joka ei kyllä vieläkään ole ihan sitä, mitä haluan, mutta ainakin mulla on hienoja konseptisuunnitelmia. Mikäli blogi siis muuttuu vähän kerrallaan, älkää hämmentykö.

5. Meitä voi äänestää vielä reilut puoli vuorokautta Aamulehden cosplay-kisassa. Eli täällä. Siis TÄÄLLÄ.

6. Upea karkkivärileiska ei suinkaa ole kadonnut iäksi, vaan screencapattiin muistoksi jälkipolville:

~♥~☆~ Uusi Alku ~☆~♥~




Ollaan ystäviä! ♥








See you next time ☆~

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

lauantai 15. maaliskuuta 2014

perjantai 21. helmikuuta 2014

COSPLAYAAJAT IHMISIÄ ????!


PS. Yleiskuvat =/= salakuvaamista. Pylvään takaa otettu kuva cosplyaajasta kaivamassa nenäänsä/ojentamassa sukkahousujaan/kumartumassa ahteri kameran suuntaan = salakuvaamista.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Sinivihreät telttailijat Frostbitessa



Merkinnän (ja conin) teemabiisinä soi mm. tämä. Ja ehkä vähän myös tämä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Vapise, Touko-Pouko!


PS. Blogillani on lähes 200 seuraajaa ja naamakirjasivullani melkein (ainakin tosi reilusti pyöristettynä) 300, ja olisi aika eeppistä, jos molemmat ehtisivät em. lukuihin ennen Frostia. Lupaan tehdä jotain spessua, jos ehtivät. Vaikka sitten Frostin lauantaisen cosplay-kisan juontoni lomassa. Ehdotuksia otetaan vastaan!