keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Frostbite: Paluu menneisyyteen

(Sori, tekstipostaus, ääneni on päättänyt lähteä lomailemaan Karibialle, ja vaikka varmasti arvostaisitte videota, jossa puhuisin pelkillä ynähdyksillä, en suo teille sitä iloa. Kamera oli Frostissa mukana, mutta arvatkaa kahdesti, poistuiko se kertaakaan laukustani.) 

Desucon Frostbite oli jännä tapahtuma. Ei mistään järjestelyihin liittyvästä näkövinkkelistä (sain Green Roomista hapankorppua, pullaa ja kahvia, ja narikka hävitti lappuni [lue: narikkamies hyppäsi lappuni kanssa tiskin yli ja juoksi auringonlaskuun, enkä vieläkään tiedä, miksi] vain kerran; ei valittamista), vaan lähinnä siksi, mitä itse siellä touhusin.

Koska:
  1. Cosplayasin samaa hahmoa kuin n. kaikki muutkin koko tapahtumassa. 
  2. Cosplayasin hahmoa, josta ei ole mitään virallista reffimateriaalia...
  3. ... ja jonka pukua varten en ommellut itse yhtään mitään. 

Vietin lauantain Jack Frostina Jack Frostien joukossa, ja vaikka etukäteen vähän jännäsin moista syntistä massailua, oli se lopulta varsin avartava elämys.

Ina kuvasi.
Ymmärsin, että kaikki ne tuhannet pikkuhetalistit, nartsaninjat otsapantoineen sekä lakanahakamaiset bleachaajat (ja mitä näitä modernimpia supersuosittuja sarjoja nyt on; henkilökohtainen näkemykseni asiasta on jumittunut jonnekin vuoden 2006 tietämille, suokaa anteeksi) oikeasti cosplayaavat hahmojaan siksi, että tykkäävät niistä, eikä sillä, onko samassa conissa kahdeksantoista eri versiota samasta tyypistä, ole aikuisten oikeasti mitään väliä.

Ina kuvasi jälleen, mokoma paparazzi.
Ymmärsin, että cosplayatessaan hahmoa, joka tunnistetaan, ja jolle löytyy samasta sarjasta muita hahmoja cosplayaavia seuralaisia, saattaa päästä mm. harrastamaan spontaaneja IC-sananvaihtoja ihmismassoissa haahuilevan arkkivihollisensa kanssa, tai poseeraamaan lukuisissa pöhköissä kuvissa kuuden klooninsa (ihmis- tai lelumuotoisen) rinnalla. Ja se on kivaa. Se on ihan aikuisten oikeasti kivaa.


Sunnuntaina leikin olevani intellektuelliksi brittiherraksi naamioitunut enkeli, jonka tyylitaju on kroonisesti jääny 50-luvulle. Olin Aziraphale Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin hysteerisen upeasta Good Omens (suom. Hyviä enteitä) -kirjasta, joka jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tulisi lukea. Mars kirjastoon, mikäli olette yhä sivistymättömiä!

Pataatti kuvasi.
Azi on ihana hahmo, ja tarjosi täydellisen mahdollisuuden kokeilla sitä cosplay-muodoista paheksuttavinta, kaappicosplayta. En ole koskaan koonnut pukua täysin valmisvaatteista, koska kuulun siihen muinaiseen cosplay-harrastajien fossiloituneeseen kuppikuntaan, jonka mielestä kaikki tehdään itse. Olen käyttänyt joitakin valmisvaatteita osana pukujani, mutta olen aina tuunannut niitä edes vähän. Tällä kertaa avasin vain Kauheuksien Vaatekaapin (vanhempieni luona, vanhassa huoneessani sijaitseva kaappi; ette halua tietää, mitä kaikkea sieltä löytyy) ja Unohdettujen Silmälasien Laatikon (samassa lokaatiossa), sekä käväisin pikaisesti parissa UFF-myymälässä.

Koska tyylitajuni on lähes yhtä huono kuin Aziraphalen, ei vanhoilta kirjoilta ja paperipöly-yskältä kalskahtavan asukokonaisuuden koostaminen ollut lopulta edes vaikeaa. Suurinta päänvaivaa aiheuttivat kengät, koska koon 36 ruskeita pukukenkiä ei todellakaan löydä yhdestäkään kierrätyskeskuksesta helmikuun puolivälissä. Ostin lopulta miesten Boss-kengät (kirpparilta, ei hätää), jotka olivat kokoa 40. Onneksi harmaat villasukat sopivat täydellisesti hahmolleni.

Pataatti kuvasi taas ja oli jäätyä pystyyn.
Sunnuntaini kruunasi Sibelius-talolle miehekkään pinkin suihkepullon kanssa saapunut Crowley, jonka kanssa harrastimme perusteellista photoshoottausta pitkin rakennusta. Olisimme käyneet Pikku-Veskulla ruokkimassa sorsia, ellei vajaan kilometrin vaeltaminen nahkapohjaisissa pukukengissä olisi ollut jokseenkin hengenvaarallista. Kenties joskus toiste!


Kokonaisuudessaan Frostbite oli juuri sitä, mitä olen pidemmän aikaa kaivannut. Avauduin aikuisuusahdistusvideossani siitä, miten haluan löytää cosplayn kivat puolet uudestaan, ja viime viikonloppuna taisin vihdoin saada ne kiinni. Minulla on kesä-Desuun jo suunnitelmia, jotka toteutuessaan ovat superparhaita, mutta joiden peruuntuminen ei ole maailmanloppu. Desun jälkeistä elämää en uskalla vielä suunnitella, koska jos maailma on hyvä ja talousjournalismin opettajani armollinen, valmistun keväällä ja saan koiran. Eikä pienen labradorinnoutajan kanssa samassa taloudessa asuessaan välttämättä tule harrastettua pukujen tekemistä mitenkään rajattoman paljon.

Ehkä minä taas hiljalleen opin arvostamaan cosplayn kivoja puolia, ja muistan, että taidan oikeasti olla tässä hölmössä harrastuksessa ihan hyvä.